Elämänmuutos. Vapaus.

Isätön lapsi

Itselleen uskollinen

Mietin pitkään kirjoitanko tätä postausta ollenkaan sen henkilökohtaisuuden vuoksi. Minun on helppo olla monessakin asiassa hyvin avoin, mutta en minä kuitenkaan kirjoita mistään mitä en halua tai mikä menee liian syvälle.

Yksi kipeimpiä asioita elämässäni on ollut isättömyys. On minulla toki isä,niinkuin kaikilla ihmisillä mutta vanhempieni kymmenen vuoden suhde ja avioliitto tuli tiensä päähän minun ollessa alle kahden.

Pienenä ihailin suunnattomasti isääni. Hän on henkeen ja vereen bisnesmies. Isäni on ollut usein varsin tyylikäs ilmestys. Tumma,komea ,ruskeasilmäinen mies. Muistan että isällä oli aina kauluspaita ja hienot kengät. Kultakello ja paksu ketju kaulassa.

Tullessaan hakemaan meitä lomille tai viikonlopun viettoon,hän saapui yleensä aina erilaisella ,kiiltävällä autolla. Muistan mm. keltaisen Mondeon ,jota sanoimme pääsiäisautoksi ja mustan ritari-ässän auton.
Yksi lempimuistojani on isän kahisevat kädet hänen pidellessä ohjauspyörää.
Siitä tuli semmoinen turvallisuus,seesteinen ja mukava olo kun istuimme siskon kanssa takapenkillä pimeinä talvi-iltoina.
Radiossa soi aina Reijo Taipale tai Kari Tapio ja matkalla sai aina askista muutaman sisun.

Ohitettiin Himoksen laskettelurinteet, sen iltavalaistus näytti lumoavan kauniilta pienen tytön silmissä. Himoksen kohdalla tiesi, että kohta ollaan perillä.

Varttuessani sain kuulla valitettavan paljon ikäviä asioita minulle niin rakkaasta isästä. Hän oli vähän kuin jokin satuolento minulle. Se oli tärkeä keino pitää suhdetta yllä isääni. Kuvitella hänet unelmien isäksi.

Eihän kukaan täydellinen ole. Ei isänikään. Hänen tekonsa ja touhunsa eivät varmastikaan ole olleet aina sieltä parhaimmasta päästä,mutta kenenpä meistä olisi.

Lapsuuden ihannointi muuttui minun varttuessa. Ikävöinti muuttui pikkuhiljaa vihaksi ja katkeruudeksi. Jopa häpeäksi.
Häpesin pitkään jopa sukunimeäni, jonka olin isältä saanut.

Välit viilenivät ja katkesivat välillä jopa vuosiksi.
En halunnut olla isäni kanssa missään tekemisissä. Pitkään uskottelin itselleni, että pärjään kyllä ilmankin ja jopa sanoin että ”ei minulla ole isää”.

Kasvaessani aikuiseksi olen päässyt rakentamaan taas uudenlaista isäsuhdetta. Varovasti,tunnustellen. Ettei satu.
Olen oppinut tuntemaan ihan erilaisen isän ja huomannut meissä olevan niin valtavan paljon samaa.
Olen hävennyt näitä piirteitä itsessäni,koska kuultuani haukkuja isästäni en ole millään lailla halunnut muistuttaa häntä. Muistutan silti.

Olen perinyt leveän hymyni, valkoiset hampaani, silmieni muodon ja monta luonteenpiirrettä.
Minun on ollut helpompi ymmärtää isääni nyt aikuisena. Vapaudenjano on meissä molemmissa voimakas.

Juttelin toissa iltana isäni kanssa ja olen puhunut hänelle tästä elämänmuutoksesta. Sanoin että olen perinyt vapaudenkaipuuni häneltä.

Oli hämmästyttävää, kallisarvoistakin saada tunne että joku tässä maailmassa ymmärtää sinua. Puhuimme samaa kieltä.
Isäni sanoi, että tärkein asia hänelle tässä elämässä on ollut se, että on pysynyt omana itsenään. Se on aika haastava juttu. Pysyä sellaisena kuin on.

Ihmeellinen sattuma oli myös se,että olin vasta kirjoittanut paperille muutama päivä sitten kirjoituksen jossa siteerasin Jopa Ruonansuuta.
Kirjoitin paperille kuinka Jopekin lauloi ”aatteleppa ite,no mite? No site, että käyttäsit omaa päätäs. Ettei sun juttuja toiset säätäs ”.

Isäni sanoi puhelimessa lopuksi,että ”Jopella oli se hyvä biisi,niitä viimeisimpiä ”. Menin kananlihalle. Ajattelemme asioista niin samankaltaisesti.
Ja aion vaalia näitä hyviä hetkiä,keskusteluita, kohtaamisia vielä kun isäni elää. Kysyä kaikki kysymykset mitä olen aina halunnut. Ettei tarvitse myöhemmin harmitella.

  • Sallia itselleni isäsuhde ja muodostaa omat mielipiteeni. Se on
  • tärkeää.