Suomi on luonut suurella työllä ja vaivalla meille kansalaisille hyvinvointivaltion. Meistä pidetään huolta jo siitä saakka,kun olemme äitimme kohdussa. Sydänääniä kuunnellaan,ultrataan ja huolehditaan.

Ensiparkaisulla meidät kiirehditään punnittavaksi ja mitattavaksi. Pestään ja kapaloidaan,annetaan apgar-pisteet.

Neuvolassa tarkkaillaan osataanko jo kääntyä vatsalleen,onko pää liian iso vai pieni. Joko on hampaita,sujuuko kasvu tasaisesti.

Päiväkodissa annetaan varhaiskasvatusta, koulussa muokataan ihmistä sopeutumaan yhä enemmän tulevaan aikuisuuteen ja työelämään.

Nyt kiitos riittää!

Voiko holhous mennä niin pitkälle,että persoonallisuus ja yksilönvahvuudet jää hyödyntämättä?

Minulle on selvinnyt se seikka,että vapaus päättää omasta elämästäni,tekemisistäni ja tekemättä jättämisistä on kohdallani elinehto.

Vapaus tuo aina mukanaan vastuun. Säännöt ja ohjeet on tarpeellisia suurelta osin ,mutta viimeistään siinä vaiheessa kun ihminen alkaa itse ymmärtämään ja kyseenalaistamaan, tarvitaan luottamusta.

Tarvitaan tarpeeksi tilaa omalle itselle kehittyä,omalle persoonalle kasvaa täyteen loistoonsa.  Yleensä ihmiset toivovat itselleen kaikkea hyvää,onnea ja menestystä.

Voitaisiinko yhteiskunnallisella tasolla jo ymmärtää tämä tosiseikka, että jokainen tänne syntyvä elävä olento on oma ainutlaatuinen itsensä.

Arvostaa ihmisten erilaisuutta ja rakentaa meille semmoinen Suomi,jossa kaikkia tarvitaan?

Oma näkemykseni on,että holhoaminen on tullut tiensä päähän. Kasvava sukupolvi on tiedostavaa väkeä. He ovat kasvaneet maailmassa, jossa kaikki tieto on kaikkien saatavilla.

Ei enää ole mitään ”normeja” , maailmassa jossa kaikki on mahdollista.