Olin vuosikausia kipuillut elämässäni. Meni monta vuotta ensinnäkin toipua nuoruuden masennuksesta ja burn outista, jonka koin jo parikymppisenä.

Siitä kuiville päästyäni olin kahden pienen lapsen äiti ja tunnollinen  palkkatyöläinen. Olin tietysti onneni kukkuloilla, kun olin päässyt siihen jamaan mihin en vielä joitain vuosia aiemmin kyennyt uskomaan.

Vaikka elämä oli todella raskasta ja väsyttävää ja työtä oli kädet täynnä, niin muistan vaan ajatelleeni että ”koska selvisin elämäni pahimmasta helvetistä, niin mikään ei voi olla enää sellaista jonka alle nujertuisin”.

Koin että minulla on jonkinlaiset supervoimat ja jaksan mitä vaan. Laihdutin kymmeniä kiloja, kävin treenaamassa joka päivä (jopa paastotessa). Pahimpina aikoina poljin yksi kesä ja syksy 10 km ensin pyörän peräkärryllä lapset päiväkotiin ja sitten töihin ja takaisin. Huumaannuin siitä tunteesta että jaksoin taas mitä vaan, kun niin monta vuotta oli valunut hukkaan.

Olin oikea superäiti. Halusin tarjota lapsille mahdollisimman paljon ulkoilua, terveellistä ruokaa, iltasatuja , virikkeitä ja reissuja. Leivoin mielelläni ja otin mukaan naapureidenkin ja ystävien lapset.

Oikeasti höyrysin sata lasissa ja se oli ihanaa!

Unelmieni täyttymys oli saada vakituinen työpaikka ja monen vuoden kotiäitiyden jälkeen se todellakin oli tervetullutta vaihtelua. Lisäksi tein vain puolikasta työaikaa, joten töissä oleminen  oli enemmänkin palauttavaa, kuin millään tavoin kuormittavaa ja stressaavaa. Lisäksi sain työskennellä suurimmaksi osaksi yksin ja voi että miten nautin ,kun ei ollut kukaan tarvitsemassa yhtään mitään ja oli HILJAISTA!

Niin elämä soljui eteenpäin ja yleisesti ottaen olin onnellinen tilanteeseeni. Jossain parin vuoden jälkeen kuitenkin sama työ alkoi puuduttaa ja ensimmäiset ajatukset hiipimään mieleeni, että ”tässäkö tää nyt oli” ja ”tätäkö teen nyt sitten loppuelämäni”.

Vaihdoin työpaikkaa ja sain siitä vähän vaihtelua työhöni, jonkin ajan kuluttua myös tuntini lisääntyivät. Työ oli fyysisesti raskasta ja kroppani alkoi oireilemaan. Tuli kaikenlaista kipua ja oireilua.  Eniten oireilin kuitenkin pääni sisällä.

Koin suurta ristiriitaa ja kamppailin näiden tunteiden kanssa vaikka näennäisesti kaikki oli hyvin. Pian aloin tehdä vuorotyötä ja täyttä 8 tunnin työpäivää. Vuoroja oli iltaisin ja viikonloppuisin. Olin saman vuoden aikana töissä pääsiäisenä, juhannuksena ja jouluna.  Joskus olin viisi iltaa putkeen töissä koko arkiviikon, niin että ehdin nähdä lapseni vain aamulla kun he lähtivät kouluun. Illalla kotiin tullessani muut olivat jo menneet nukkumaan. Joku sanoisi, että ”sitähän se monilla on” ja niin totisesti onkin , mutta itse en halunnut sellaista elämää.

Mieheni on jo pari vuotta tehnyt vastuullisessa tehtävässä sellaista vuoroa, jossa työt alkavat 4.30 ja päättyvät joskus 13-14.30 välillä. Tämä tarkoittaa että hän herää töihin puoli neljältä aamuyöllä. Siis 3.30.

Olimme umpiväsyneitä. Molemmat.

Kesälomalla minulla nousi seinä pystyyn. Tajusin kuvion älyttömyyden. Olin jumiutunut työhön josta en ollut oikeasti nauttinut vuosiin ,(jos koskaan) perheeni oli romahtamispisteessä ja molemmat vanhemmat kovaa kyytiä matkalla burn outiin.

Saatuani levätä lomalla asiat kirkastui niin selkeästi mielessäni, että en nähnyt enää mitään muuta vaihtoehtoa ,kuin irtisanoa itseni töistä ja koko tästä hullunmyllystä. Se on ollut yksi pelottavimpia ratkaisuja elämässäni. Mutta pelko siitä, että asiat olisivat jatkuneet samalla tavalla oli vielä suurempi. Koin että muita vaihtoehtoja ei ollut.

Tämän syksyn aikana olen saanut tarkastella itseäni silmästä silmään, tarkemmin kuin aikoihin. Kuka olen nyt 32 vuotiaana, mitä haluan elämältäni, millaiset arvot minulla on jne.. Olen löytänyt sisältäni niin hirveitä ja älyttömiä pelkoja ,mutta myös sellaista rohkeutta ja itseluottamusta etten koskaan ennen.

Tiedän etten enää koskaan tule elämään elämää joka tuntuu pakkopullalta ja loputtomalta marraskuulta. Se on nähty ja koettu ja ei sopinut mulle.

Elämänsuunnan voi siis muuttaa, mutta tekoja se vaatii. Ei tarvitse olla kuitenkaan mikään supersankari. Riittää kun on rehellinen itselleen. Ja hitusen rohkea.

Olen ymmärtänyt myös sen tosiseikan, että minun elämänpolkuni kuuluikin mennä tällätavalla. Nuorena en kammonnut mitään niin paljon, kuin tappavan tavallista perhe-elämää.  En ikimaailmassa halunnut sellaista itselleni. Sellainen kuitenkin läväytettiin naamani eteen kuin oppiläksynä.

” Opettelehan tyttö ensin vähän oikeaa elämää niin et täysin hullaannu haihatteluistasi”. Tämä arkitodellisuuden eläminen on opettanut minulle niin kallisarvoisia asioita elämästä, että ilman tätä puuduttavaa ja samana toistuvaa tavallistakin tavallisempaa elämää, en ikinä olisi nyt tässä. Ei minun rahkeet olisi silloin nuorena riittänyt tehdä mitään tämmöistä. Järkeä kun päässä ei ollut hitustakaan, kärsivällisyydestä puhumattakaan.

Todennäköisesti eläisin velkavankeudessa loppuelämäni tai pahimmassa tapauksessa olisin jopa vaarantanut henkeni. Niin lujaa minulla silloin nuorena meni.

Haluan uskoa, että olen aikuistunut tarpeeksi, että osaan nyt tässä ja tämänikäisenä kantaa eritavalla vastuuta asioista ja ajatella kauaskantoisemmin. Yllätykseksi ehkä jopa itsellenikin olen ollut kunnollistakin kunnollisempi ihminen ja kantanut vastuun lapsistani, perheestämme ja itsestäni. Luotan arviointikykyyni. Kyllä se elämä vaan kasvattaa ja vuodet tuo jotain oppia aina tullessaan.

Silti sisälläni elää yhä se idealisti ja sammumaton elämänjano. Se on jaksanut odottaa kaikki nämä vuodet ja nyt on tullut aika palkita odotus. Mieleeni tulee Juha Tapion laulu Ohikiitävää, äitini aina sanoo että tulen hänen mieleen kun kappale soi vaikka radiossa. Siinä mun lempikohta on tämä ” tyttö naapurin, silmin palavin suureen maailmaan käytkö vieläkin? Kaikki aikanaan kun turha riisutaan, saitko rakastaa”.

Kyllä käyn äiti, lupaan sen. Vaikka liekki onkin silmistä monesti hiipunut viime vuosina. Olen useat kerrat itkenyt tuskaani, kun olen kuunnellut tuota laulua, kuin häkkilintu joka haluaisi lehahtaa maailman seikkailuihin, mutta ei ole voinut. Velvollisuudet on täytynyt hoitaa. Nyt on tullut aika avata se häkin ovi. Maailma odottaa.