Elin kymmenisen vuotta hyvin pitkälti elämää jonkun tietyn kaavan mukaan. Ajattelin, että näin kuuluu tehdä tai vertasin itseäni vaikka johonkin ulkopuolelta tulevaan ihanteeseen ”kunnon ihmisestä ”. Olen kasvanut perheessä, jossa luovuutta ei mitenkään erityisesti korostettu – saati ihailtu.  Sanomattakin lienee selvää, että yksinhuoltajaäidin perheessä kasvaneena, oli äidillä varmasti parempaakin tekemistä kuin heittäytyä luovuuden vietäväksi. Olihan ruokittavana ja vaatteita vailla kolme lasta.

Toki muistan että äitini oli esimerkiksi kova ompelemaan kauniita vaatteita meille, kun olimme pieniä. Hän leipoi paljon ja on muutenkin aina ollut sellainen verbaalinen, hauska ja leikkisä. Nauttinut kauniista asioista, remontoinut ym..

Isäni on sitten näin jälkikäteen ajateltuna ollut hyvinkin luova ja rohkea elämässään. Milloin oli lilaa bussia , josta oli tehty asuntoauto, omisti talon espanjassa, autokaupan ja nakkikioskinkin joskus. Hevosvaihekin oli. Eli kyllä vanhempani ovat molemmat hyvinkin luovia ihmisiä ja äitini erittäin tarmokas ja ahkera.

Oma tilanteeni on kuitenkin kokoajan ollut eri siinäkin mielessä, että meidän perheessä lapsilla on kokoajan ollut molemmat vanhemmat.

Kun aloin irtautumaan näistä ajatuksista miten tätä elämää kuuluu elää, on se tuntunut siltä kuin olisin päässyt vankilasta. Itse minä olin itseni sinne vankilaan lukinnut.

Ajattelin aiemmin, että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kasvaa aikuiseksi ja alkaa vaikka esittämään sellaista. Hylkäsin siis itseni.

Kaikki se värikkyys, leikkisyys ja ilo muuttui loputtomaksi uupumukseksi ja ilottomuudeksi. Suoritin päiviä ja vuosia toisensa perään. Aloin havahtumaan ajatuksiini, kun huolestuneena mietin etten muistanut koska olisin viimeksi itkenyt. Olin niin sulkenut kaikki tunteet pois. Raahauduin vain väsyneenä päivästä toiseen. Värikkäät vaatteet, meikit ja korut on aina ollut myös iso osa mun persoonaa.  Tuntui kuin koko persoona olisi riisuttu minulta, kun vedin ankeat työvaatteet niskaan. Minä en ollut enää minä.

Kun irtisanouduin on kaikki tämä luovuus suorastaan räjähtänyt.  Kaikki padotut tunteet pyrkinyt päivänvaloon. Kirjoittaminen ja musiikki on ollut ihana kanava käsitellä tätä vuosien möykkyä. Olen alkanut haaveilemaan myös maalaamisesta. Oma maalausateljee tuonne maalle, vaikka navettaan. Runoja syntyy kuin sieniä sateella. No rakennusprojektin parissa pääsee myös tositoimiin ja luovuus valloilleen. 

Olen ymmärtänyt että luovuus on valtavan iso osa minua ja omaa hyvinvointia. On oltava tilaa ja aikaa tunteille, leikille ja itseilmaisulle. Muuten voin todella huonosti.