Kirjoittaminen on ollut aina mulle superhelppoa. Se käy kuin itsestään. On käynyt useasti mielessä jopa kirjan kirjoittaminen, niin mukavaa hommaa tämä on. Samalla kun kirjoitan tuntemuksiani ylös ja käyn läpi omaa elämääni niin selkiytän asioita valtavasti itselleni. Saan ne pois päiväjärjestyksestä kun kirjoitan ne ulos.

Elin vuosia semmoisessa paineessa ja stressissä, pikkulasten äitinä ja palkkatyöläisenä että ei tämmöiselle itsensä kuuntelulle ollut aikaa.  Jokainen vanhempi käsittää tämän . Kun ei siinä kuullut omia ajatuksiaan.Vuosia mun keho kyllä kertoi väsymyksestä.

Olen ihan häkeltynyt millä voimilla olen sen kaiken tehnyt,  ottaen huomioon taustani. Lähtökohdat äidiksi tulemiselle ei ollut ne parhaat, oman rikkinäisyyteni vuoksi.

Äitiys on kuitenkin ollut semmoinen luonteva, ihana kokemus ja olen kokenut olevani aina hyvä äiti. Kyllähän mun kroppa ja mieli ilmoitti kokoajan itsestään,  mutta ei ollut muita vaihtoehtoja kuin jaksaa nousta joka aamu.

Monta vuotta pää tuntui sumuiselta ja raskaalta,  kroppa reistaili ja ehkä ikävintä on se, että olkapääni on jotenkin rasituksesta vaurioitunut.  Kahden vaippapyllyn nostamiset ja fyysisesti raskas työ ei ole mitään herkkua. Varsinkin kun mittaa on 152cm.

Ekan kerran kymmeneen vuoteen mulla on ollut aikaa.  Miettiä, avata uudelleen niitä laatikoita jotka työnsin ullakolle odottamaan kun tulin äidiksi. Aika on tehnyt myös hyvää. On erilaiset työkalut ja perspektiivi käsitellä asioita.  On ollut todella välttämätöntä  käydä läpi elämäänsä, että voi tulla kokonaiseksi. Olla kokonainen. Löytää itsensä.

On ihanaa olla nyt ja tässä. Tämän ikäisenä.