Olen koko elämäni etsinyt omaa heimoa. Lapsuudessa minulla oli onneksi se yksi paras ystävä, jonka kanssa olimme kuin paita ja peppu. En kaivannutkaan muita. Olin toki sellainen kaikkien kaveri,  ja muitakin hyviä ystäviä oli mutta yksi oli se paras.

Teini-ikäisenä löysin oman lauman. Olimme sielultamme samanlaisia, villejä, herkkiä, kapinallisia. Kuinka ihana tunne oli löytää oma sydämen-perhe. Varsinkin herkässä iässä.
Kun muutin 16 vuotiaana arkipäiviksi opiskelemaan toiselle paikkakunnalle,  muistan yhä elävästi sanat jotka sanoin äidilleni automatkalla muuttokuormaa viedessä. ”Tapahtukoon mitä vaan, niin ystävistäni en luovu.” He olivat minulle rakkaampia jopa kuin oma perhe. 


Muistan äitini hymähtäneen hyväntahtoisesti, jotain tyyliin että ”voi tyttö rakas , elämä ei aina mene suunnitelmien mukaan”.
Tapahtui seurustelusuhteen alkaminen, ei niin tasapainoisen, mustasukkaisen kumppanin kanssa ja välit näihin ystäviini hajosi. Kauan he yrittivät ja itsekin, mutta ei ystävyys elä itsestään.
Olin musertunut.

Olen surrut näiden ystävien menetystä tähän päivään saakka. Yhä nousee kyyneleet silmiin. 
Tuli ero, tapasin mieheni. Saimme kaksi ihanaa lasta. Olin valtavan yksin. Rikki ja yksin. Olisipa joku, muistan usein toivoneeni.Tuntui todella vaikealta löytää uusia ystäviä siinä elämäntilanteessa. Nuorena, kahden lapsen äitinä- kotiin jämähtäneenä. Toisaalta olen aina ollut mieluummin yksin, kuin hankkimalla hankkinut ystäviä. Arvostan niin paljon ystävyydessä sen syvyyttä, en halua tyytyä yhtään vähempään. En osaa antaa itsestäni vain pieniä muruja sinne tänne. Se on koko paketti kaikkineen, tai ei mitään. 


Toisaalta olen ollut aina herkkävaistoinen ja sellainen, että herkästi huomaan onko ihminen vilpitön vai haluaako hän hyötyä minusta jollain lailla tms. En halua, että kukaan tarvitsee minulta mitään enkä itsekään sellaista odota. Tämmöistä ystävyyttä on harvinaista löytää. Olla vaan ystäviä,  koska sielut soi samaa säveltä.


Elin vuosia siinä keskittyen perheeseeni ja ystäviäkin tuli siinä matkan varrella pari. Toisaalta olin niin väsynytkin että ei ollut jaksamista ylläpitää läheisiä ihmissuhteita. Kuten sanoin, en ole ikinä kaivannut semmoista ”kahviseuraa ” , osaan juoda kahvini yksinkin. Mutta sellaista sielunystävää/porukkaa olen todella kaivannut. Kukapa ei?

Opin pitämään oven suljettuna. Ei minulla olisi ollut aikaakaan.
 Nyt kun elämäntilanteeni on muuttunut, olen palavasti kaivannut elämääni tämmöistä heimoa. Ihmisiä jotka ajattelee samankaltaisesti. Olen kaivannut sitä niin hirveästi, koska tiedän miten ihanalta sellainen tuntuu. Olenhan saanut sen joskus kokea .

Täältä (olen kopioinut tämän kirjoituksen instagram-tililtäni @sydanmatkalla_ ) olen alkanut löytämään teitä laumani jäseniä. Jotka minä hyväksyn ja tunnistan ja jotka kokevat kohdallani samoin. Ei niinkään että kaipaan edes välttämättä ketään fyysisesti olemaan lähelläni, olenhan tottunut niin hyvin  olemaan omissa oloissani. Mutta sitä sielujen yhteyttä.

Yksinäisen suden taival on tainnut löytää jonkinlaisen leiriytymispaikan.