En ole missään , koskaan tavannut niin fiksuja, taitavia, ahkeria ja kaiken täydellisesti osaavia ihmisiä, kuin työssäni keittiöllä. 
Älkää käsittäkö väärin. Eihän asia näin suinkaan ole.  


Häpeä, riittämättömyys ja arvottomuuden tunne saa ihmiset kilpailemaan kuka on paras,  kuka jaksaa eniten ja tietää parhaiten. Syvä kelpaamattomuuden tunne saa suorittamaan ja hakemaan kiitosta ja hyväksyntää. 


Tämä on traagista siinäkin mielessä, että täyttymystä ei ikinä tule. Niin kauan kun ihminen ei saa sisäistä tunnetta riittävyydestä niin mikään määrä suorittamista ja kiitosta ei auta korjaamaan tätä haavaa. 
Työpaikat on täynnä näitä raatajia ja itsestään kaiken antavia, kilttejä ja tunnollisia ylisuorittajia. Ja työnantaja nauttii. Tämmöinen työntekijä on jokaisen pomon unelma. 


Tämä on yksi syy miksi irtisanouduin. En halunnut toteuttaa enää tätä sairasta kuviota,  jossa ihmisestä viedään kaikki. En ole liiemmin koskaan ollut kiitosten perään. Nykyään yhä vähemmän. 
Kiitoksella ei elä , eikä se suojaa uupumiselta.  Kiitokset ja palkinnot ei korjaa sisäistä traumaa joka ylikiltillä ja ylitunnollisella ihmisellä on.


Muutos täytyy kuitenkin lähteä aina ihmisestä itsestään. Ensiaskel on ymmärtää tämä asia. Ja sitten hakea apua. 
Alkaa arvostamaan itseään niin paljon, ettei tarvitse ulkopuolista hyväksyntää , kehuja ja kiitosta.  

Silloin voi vihdoin vapautua elämään sellaista elämää joka tuntuu itsestä hyvältä. Itsensäkokoista- ja näköistä elämää. Kiitoksilla tai ilman.