Irtisanoutumisen jälkeen aloitin joogaohjaajakoulutuksen. Olin niin loppu, että tiesin joogan olevan vastaus. Makasin kolme kuukautta lattialla ja parhaimmillaan meditoin tuntikausia. Tuli niin valtava tarve pysähtyä ja kääntyä sisäänpäin. Tiesin että löydän kaikki vastaukset,  kun mulla on vaan aikaa kuunnella. 
Vastauksia alkoi ryöppyämään. Ihan kuin kiehuvan kattilan päältä olisi poistettu kansi. Kaikki tukahdutetut tunteet ja tarpeet vaan ryöppysi yli. 
Tuli ihan kaikkea laidasta laitaan. Haluan kirjoittaa, joogata, laulaa, mökin, muuttaa,  reissata, värjätä hiukset,  kissan, possun, kanoja, lampaita. Kuplavolkkarin ja kellohameen. 😀 
Yhtäkkiä vain tiesin tasantarkkaan mitä minä haluan. Siitä alkoi sitten asioita tapahtumaan. Olimme jo vähällä rakentaa pienen hirsitalon mieheni suvun maille, mutta tämä hanke peruuntui. Se kirpaisi, mutta sitten tiesin että jotain muuta on suunniteltu minun varalle. Uskaltauduin niin heittäytyä elämän kannateltavaksi. Tuli tunne, että mua johdatetaan ja kannetaan . 🙏
Olin itsekin vähän ihmeissäni, tai aika paljonkin ja lähipiirikin kyllä hämmästeli käytöstäni. Luulivat että olin oikeasti jotenkin seonnut. 
Ei , en ole. Olen vain vihdoinkin löytänyt itseni. Tiedän tasantarkkaan mitä haluan ja mitä en. Ja se ON ihmeellistä. En minäkään tämmöistä ole koskaan aikaisemmin kokenut. Olen kyllä nähnyt ihmisiä ,jotka on yhtäkkiä jotenkin ”seonneet” ja alkaneet tehdä mitä ihmeellisimpiä asioita mutta en minä kuvitellut että itselleni voisi näin käydä.
Vaikeuksien keskellä mua kuitenkin kantoi aina toivo. Siellä pimeimmässäkin mustassa mua kantoi aina jokin pieni toivon ja rakkaudenmurunen ,jonka avulla jaksoin jatkaa. Syvällä sisälläni aina tiesin että vielä koittaa se päivä kun mä nousen siivilleni. En vain osannut kuvitellakaan miten ja milloin ja kuinka voimalla se tapahtuisi. Elämä tosiaan on ihme.