Kun muutamme maalle ja ryhdyn yrittäjäksi, niin pääsemme toteuttamaan pitkäaikaista haavettani- elää kuin ihmiset ennen maaseutujen tyhjenemistä ja ryntäystä kaupunkeihin ja taajamiin.  Uskon vakaasti, että ihminen tarvitsee luontoa, käsin ahkeroimista ja merkityksen tunnetta. Sitä fiilistä, kun on itse saanut omilla käsillään jotain aikaan. Sellaista, mistä on konkreettista hyötyä ja pääsee näkemään omien kättensä jäljen.

Lainasin kirjastosta kirjan nimeltä, Metsäkansa. Siinä on valokuvia ja kertomuksia meistä suomalaisista  pääosin 1920 – 1930-luvulta. Ajat oli ankarat, asumuksena hirisiset savutuvat, kattoina tuohikatot. Ikkunat olivat monestikin rikkinäisiä ja emännät leipoivat pettuleipää helmoissaan usein kymmenkunta lasta. Kaikki tehtiin käsin, hartiavoimin. Pyykit keitettiin ja huuhdottiin järvissä ja joissa. Miehet raatoivat metsien kimpussa, mukana oppimassa poikansa, heti kun  mukaan huolittiin.

Pelloilla tehtiin 10-12 tuntista päivää. Hiki haisi ja vilja kirveli paljaalla iholla. Voi sitä riemua, kun lauantaisin lämmitettiin sauna ja pääsi lauteille rentouttamaan työstä kipeytyneitä lihaksia.

Talvipakkasilla puusavotassa rehkimisestä puhumattakaan. Voi sitä pyhää temppeliä, saunaa. Miten hyvää se teki.

Ajat oli kovat ja ihmiset joutuivat näkemään nälkää, kärsimään ankarasta pohjolan ilmastosta, terveydenhuollosta puhumattakaan. Sitä vasten elämän hyvät hetket tuntui sitäkin makeammalta. Kun pelto tuotti oikein messevän sadon tai ahti antoi runsaan kalasaaliin.

Paljon on tultu niistä ajoista. Jokainen voi tahollaan muodostaa oman mielipiteensä siitä, että hyvään vaiko huonoon?

Ihminen on luotu tekemään. Luontoon, virikkeiseen ympäristöön. Kokemaan, aistimaan, haistamaan ja kuulemaan puiden huminaa. Kuulemaan kun käki kukkuu.

Ei keinovalojen ympäröimäksi, kliinisiin ja kolkkoihin asuntoihin, ostoskeskuksiin ja työpaikkoihin.

Millaistahan oli valmistaa omalle työhevoselle käsin vetovaljaita hämyisässä pirtissä , suuren kivitakan loimussa? Tehdä ne ammattitaidolla, joka on syntynyt alusta asti itse opettelemalla, katsomalla aikoinaan kun oma isä on niitä valmistanut. Siirtää sitä omaa ammattitaitoa taas seuraavalle sukupolvelle. Pirtissä mummot, vaarit sekä lapset. Yhteisö ja sen tuki ympärillä.

Ei tehtaan kirkkaassa keinovalossa, taskussa kellokortti ja niskassa pomo sekä kymmenet ohjeet ,joita täytyy noudattaa millilleen. Minkäänlaista persoonaa ei tuotteissa saa näkyä.

Ei istu pirtinpöydässä naapurin Antero tupruttelemassa piippua ja viihdyttämässä tarinoillaan. Ei keitä emäntä pannukahvia ja alusta ruisleipätaikinaa.

Tämmöistä tää elämä ja työelämä on nykyaikana.  Onko tämä sitten sitä hyvinvointia ja elämänlaatua, jota ihmiset aikojen takaa olivat meille rakentamassa? Väittäisin, että ei.

Tarkoitukseni ei ole romantisoida entisaikoja. Se on ollut ankaraa työtä. Semmoista emme varmasti kukaan osaa tänäpäivänä edes kuvitella, vaikka omaisimme kuinka hyvän mielikuvituksen.

Jos kuitenkin pääsisimme edes hitusen lähemmäksi sitä elämäntyyliä, jota ihmiset tuolloin elivät niin olisimme taatusti niin monin tavoin tyytyväisempiä ja rikkaampia kuin nykyään.

Ahdistuneilta ihmisiltä kun vietäisiin kännykät ja tietokoneet, ajettaisiin keskelle metsää ja lyötäis saha ja kirves kouraan, niin siinä sielu lepäisi ruumiin ahkeroidessa. Vieressä nököttäisi tupa, joka lämpiää vain puilla ja pala maata henkensä pitimiksi niin alkaisi olla mieltä touhussa. Siinä ahdistus häviäisi hyvin monella, kun pääkoppa alkaisi täyttyä ihan niinkin arkisilla huolilla, kuin että ”mitä tänään syötäisiin”.

Aivomme tarvitsee askaroitavaa. Elämän käydessä liian helpoksi tylsistymme ja masennumme. Missään ei ole mitään järkeä, kun minkään eteen ei tarvitse mitään tehdä.

Masennus on toki yllättänyt entisaikojenkin ihmisen ja vakava masennus ei lähde kuvailemallani tavalla. En kuitenkaan perehdy siihen enempää tässä tekstissäni.

Jos kuitenkin käytän tässä kirjoituksessani esimerkkinä itseäni ja omia havaintojani niin allekirjoitan jokaisen lauseen. Oma uupumukseni ja masennukseni on johtunut hyvin suureltaosin sellaisesta tunteesta, että olen kokenut olevani täysin hyödytön. Mikään työ ja shoppailun määrä ei ole poistanut sisältäni sitä ammottavaa tyhjyyden tunnetta. Merkityksettömyyden tunnetta., kun saa itse jotain tärkeää aikaan.

Olen kaivannut enemmän kuin mitään, että pääsen omilla käsilläni tekemään jotain , josta saan onnistumisen tunteen, ”Minä tein tämän!”

Vaikuttamaan omilla teoillani elämääni ja sen laatuun. Hakemaan laatua jostain muusta , kuin rahasta ja tavarasta. Hakemalla elämänlaatua vapaudesta, luonnon läheisyydessä elämisestä, ajasta. Siitä että saan olla inhimillinen ihminen. Tunteineni ja tarpeineni, että voin hyvin.

En tarvitse tätä kaikkea tekniikkaa, tavaraa ja nykyaikaisia hienouksia. Haluan tunteen, että elämäni on arvokasta ja merkityksellistä. ja sitä kohti olen valinnut elämässäni mennä.