Kun viimein lieka alkoi puristaa niin lujaa, että oli pakko riuhtaista itseni vapaaksi niin silloin se tapahtui.

Jäin räpyttelemään häkin ulkopuolelle siipiäni, kuin tosiaan liian pitkään vangittuna ollut lintu, joka ei tiennyt mihin suuntaan lähteä ja mitä tällä kaikella vapaudella yhtäkkiä tulisi tehdä. Sen verran kuitenkin ymmärsin, että tässä sitä nyt ollaan. Vapaana kuin taivaanlintu ja takaisin häkkiin en aio mennä.

Tunsin oloni yhtäaikaa helpottuneeksi ja huojentuneeksi, mutta myös petturiksi. Jouduin taistelemaan tosissani sen ajatuksen kanssa, että: ” Voiko näin tehdä? ” ”Saako näin tehdä?”

Itsekkyys on ollut aihe,jonka kanssa olen työskennellyt pitkään. Saatuani ensimmäisen lapsemme olin juuri täyttänyt 22 vuotta ja aivan hullaantunut vauvaamme. Hän oli jotain niin uskomattoman ihanaa ja täydellistä.

En voinut kovin hyvin niihin aikoihin, kärsin ahdistuksesta ja masennuksesta,  sekä olin hyvin ripustautunut vauvaani. Ajattelin että vauva tarvitsee äitiään 24/7 ja minun oli hyvin vaikeaa irrottautua hetkeksikään hänestä. Luulen, että jokainen ensimmäistä kertaa äidiksi tultuaan pystyy jollainlailla samaistumaan tähän tunteeseen.

Minulla tämä meni kuitenkin varmasti jo melkoisesti yli. Elin ja hengitin sitä lasta niin täysillä, että minun oli vaikea irrottautua hänestä hetkeksikään. Ensimmäisiä kertoja kun lähdin yksin kauppaan tunsin tosi voimakkaita tunteita. Ajattelin oikeasti, että voinko jättää vauvani ja olenko hirveän itsekäs jos teen jotain ilman häntä.

Tämä ei millään tavalla kyllä ole enää tervettä. Olin vain niin nuori, epävarma ja rakastin tietenkin vauvaani enemmän kuin mitään maailmassa.

Jouduin kuitenkin valtavasti kamppailemaan tämmöisten tuntemusten kanssa, että saanko lähteä ilman lasta vaikka vain kauppaan. Tämä tuntuu nykyään ihan utopistiselta ajatukselta. Silloin kuitenkin ajattelin niin.

Kun meille syntyi toinen lapsi niin tilanne oli jo huomattavasti eri ja tämmöiset lähtemiset helpompia jo. Ymmärsin kuinka hyvää oma aika tekee ja aloin kuntoilla säännöllisesti ja muutenkin irrottautuminen oli helpompaa.

Olen kuitenkin tehnyt valtavan työn tuolta kuvailemastani pisteestä tähän missä tänään olen. Voin sanoa tulleeni melko itsekkääksi. Joskus jopa mietin olenko sitä liikaa. 😀

Itsekkyys on kuitenkin sellainen asia, että terveissä rajoissa se palvelee kaikkia. Hyvinvoiva ihminen on sitä myös läheisilleen.

Olen siis tehnyt vuosikausien työn tullessani terveellä tavalla itsekkääksi. On täytynyt opetella tykkäämään itsestään. Mitä minä tarvitsen ja haluan ja mihin suostun.

Irtisanoutumiseni vakituisesta työstäni on kuin jonkinlainen kruunun jalokivi. En ikimaailmassa olisi silloin nuorena kuvitellut, että voisin tehdä tämmöistä. Hyvä etten maksanut siitä, että joku palkkaisi minut. Itsearvostukseni oli siis melko olematonta.

Pystyäkseen elämään sellaista elämää, jossa aidosti voi hyvin on kuitenkin osattava arvostaa itseään. Kaikkeen ei tarvitse suostua. On opeteltava olemaan jopa vähän itsekäs. Joskus vähän enemmänkin.

Koska jos sinä et osaa asettaa rajojasi, niin ei sitä tee kukaan muukaan. Jos ei halua olla kiltti, on opeteltava olemaan päinvastainen, eli ei kiltti. Sehän se vaikeaa onkin, kun kiltti haluaa olla mieliksi ja ei-kiltistä ei kyllä sitten kaikki tykkää. Se vaan täytyy kestää ,että kynnysmattona oleminen loppuu ja omat tarpeet tulee näkyväksi.

Kukaan ei arvosta meitä jos me ei ensin  arvosteta itseämme. Joskus se vaatii sen, että jollekin voi tulla paha mieli. Mutta semmosta se on. Tai muuten saa kokea pahaa mieltä jatkuvasti itse.

Itsekkyys ja itsensä rakastaminen on portti mielekkääseen elämään. Muita kumartelemalla ei koskaan pysty todella elämään sellaista elämää kuin oikeasti haluaisi. Siinä pyllistää vain itselleen.