Päätöksemme hypätä pois oravanpyörästä ,karistaa kaupungin pölyt ,irtisanoutua vakituisista palkkatöistä ja muuttaa keskelle Pohjanmaan lakeuksia on hioutunut ja muhinut mielessämme kaikki 13 vuotta, jotka olemme mieheni kanssa yhteistä polkua tallanneet.

Sukutila on siintänyt horisontissa ja ollut aina takaraivossa.  Meitä on moneen otteeseen kosiskeltu sinne suunnalle.
Parikymppisenä nuorena likkana tämä ei tullut kuuloonkaan, mutta niin ne vuodet vierii ja aika tekee tehtävänsä.

Kiireinen lapsiperhearki on tullut turhankin tutuksi,kaupungin hälinä ja vilske. Jatkuva kiire ja stressi.

Olen vuosia hakeutunut aktiivisesti luontoon, ollut oikeastaan lapsesta saakka sellainen. Koen hyvin vahvasti olevani osa sitä ja tarvitsevani sitä voidakseni hyvin.

Olen tehnyt matkaa omalle mökille ja mökinrantaan monta monituista vuotta.

Kaivannut valtavasti ,että olisi joku oma paikka jossa ei olisi yhtään ketään. Voida heittää vaikka selälleen sammalmättäälle ja vain nauttia metsän huminasta ja rauhoittavasta äänimaisemasta.

Olen äärimmäisen herkkä reagoimaan ääniin, hälyyn ja ahdistun suljetuissa avarissa paikoissa, joissa on paljon ihmisiä.

Koen olevani kuin eläin tietyllä tavalla, ja niinhän me ihmiset ollaankin. Tuntui, että se on vaan päässyt unohtumaan ja tämä maailma on rakennettu niin kauas tästä vinkkelistä ajateltuna. Että kaikki on hienoa, mutta ihminen ei itse sinne enää sopeudu.

Onneksi tähän on havahduttu ja suunta alkaa olemaan pikkuhiljaa parempaan päin. Me ihmiset tarvitaan luontoa, enemmän kuin koskaan ennen.

Koen että oma kutsumukseni on löytynyt ja pääsen elämään itselleni ominaisella tavalla, vihdoinkin. Se on kalleinta kultaa ja rikkautta itselleni. Saada elää vapaasti, luonnon kanssa käsikädessä.