Katsoin lapsena jo ihmetellen aikuisia, työikäisiä ihmisiä. Miksi kaikki on niin vihaisen näköisiä? Miksi kukaan ei hymyile? 
Se oli niin silmiinpistävää iloisen ja onnellisen lapsen näkökulmasta, että se kiinnitti huomioni usein. Ei lapsena vielä osannut sen syvällisemmin miettiä. Ei ymmärtänyt että ihmiset on niin uupuneita. Päätin vain että minusta ei sitten aikuisena tule samanlaista. 

 
No, aikuistuttuani aloin ymmärtämään elämän realiteetit.  Pienten lasten äitinä pyörällä töihin raahautuessa ei totisesti ollut hymy pyllyssä. Sitä vain selviytyi.  Aamuisin kylpyhuoneessa oli usein ne pahimmat hetket.  Väsymys ja uupumus oli niin valtava, että olisi vain halunnut jäädä lattialle makaamaan. Minustakin oli tullut zombie.


Monesti sitä mietti vain, että kun nyt saan itseni ja lapset ovesta pihalle niin sitten helpottaa.  Oli vain pakko jaksaa.
Usein toimin kuin robotti. Nielin vain kaikki lasten kiukuttelut ja itkut ja koitin pitää itseni kasassa.  Tiesin, että oma hermostuminen vain pahentaa tilannetta. Tärkeintä oli saada ne ulkovaatteet päälle ja lapset ajoissa päiväkotiin ja ehtiä vielä itse ajoissa töihin. 
Tuntui kuin taistelisin tuulimyllyjä vastaan. Sama toistui aamusta toiseen.  Kello kaulassa yrittäen juosta aikaa kiinni. 
Töistä sitten äkkiä hakemaan lapset, kauppaan ja ruokaa laittamaan. Päivät pyöri tämän saman kaavan mukaan.

 Joskus aamuisin sänkyjen petaaminen oli ihan ylivoimaista,  tein sen silti. 
Omaa aikaa ei ollut. Omia ajatuksiaan ei ehtinyt tässä oravanpyörässä kuulla ,saati kuunnella. 
Mies auttoi minkä omilta töiltään ehti ja jaksoi. Aivan umpiväsynyt hänkin.
Järkyttävintä tässä kertomuksessa on se, että kaikki tuntemani lapsiperheet kuvailee elämäänsä töiden ja arjen puristuksessa samanlaiseksi.  Miksi mikään ei muutu? Miksi tätä pidetään normaalina? Milloin uupumuksesta tuli normaalia ja miksi kukaan ei tee tälle asialle mitään?


Sanna Marin on yrittänyt puhua kuuden tunnin työpäivän puolesta.  Olen erittäin vahvasti tämän kannalla. Miksi ihmiset vastustaa tätä? En voi ymmärtää.  
Varsinkin perheiden näkökulmasta tämä toisi valtavia hyötyjä.  Lasten pahoinvointi on kaikkien tiedossa. Erityisentuen tarpeessa olevia ja käytöshäiriöisiä lapsia on päiväkodit ja koulut pullollaan. Jostain luin, että lasten hampaat on huonossa kunnossa, kun vanhemmat ei jaksa ja ehdi niitä iltaisin ja aamulla pestä. Väsymys on niin suuri. Ymmärrän tämän hyvin, enkä syyllistäisi yhtään vanhempia. Miksi vanhemmat ovat niin uupuneita, että lasten hampaat jää pesemättä.  Tämä on se seikka, johon tulisi kiinnittää huomio.


Lapset dumpataan päiväkotiin ja istutetaan kotona ruudun eteen, koska ollaan niin loppu.
Tämä on todella huolestuttava suunta. Millaiset arvot meidän yhteiskunnassa on? Lisää,lisää ja vielä vähän lisää. 
Kaikkea on nyt jo ihan liikaa. Nyt ihan oikeasti riittää jo tämä tehostaminen ja kertakäyttökulttuuri.
Tämä maa tarvitsee hyvinvointia, pehmeämpiä arvoja , perheille tukea ja joustoa. Raha ei voi olla se mikä ratkaisee.  


Kaipaan yhteisöllisyyttä, inhimillisyyttä ja toisista kanssaihmisistä välittämistä. Lapsiperheet ja varsinkin äidit on todella yksin tässä maassa. 
Entisajan kyläilykulttuuri on kuollut,  ei kellään ole enää aikaa sellaiseen. Suvut ja perheet on etääntyneet ja kaikki asuu omissa poteroissaan. Isovanhemmat on kiireisiä omissa töissään. 


Miten pitkälle tämä yksin pärjääminen tässä maassa viedään? Milleniaalien burn outit puhuttaa. Onko kaikki oman sukupolveni kolmekymppiset niin velliperseitä etteivät kestä oikeaa elämää. Vai voisiko tässä yhteiskunnassa olla jotain vikaa?