Irtisanoutumiseni ja päätös yrittäjäksi ryhtymisestä oli paljon monisyisempi prosessi, kuin vain irtisanoutua p*****ta työstä. Se oli irtisanoutumista suurinpiirtein kaikesta mitä minulle oli koko elämäni ajan opetettu. 
Se oli irtisanoutumista kaikista niistä ajatusmalleista , että elämän kuuluisi olla jonkinlaista . 

On katsottava joka lauantai-ilta Putous,  seurattava uutisia ja koronatiedotuksia, lenkkeillä, syödä ruokaympyrän mukaan tai sitten valita jokin viidestä miljoonasta ruokavaliosta. 

 Pedata sänky aamuisin, tehdä töitä kahdeksasta neljään. Hörpätä kahvit viiden minuutin tauolla, jos ehtii ja hymyillä silti auliisti palvellen päivästä toiseen. 

Nähdä epäkohtia, joiden puuttumiseen on liian pieni rataksen osanen valtavassa koneistossa. 

Olla täysin kädetön vaikuttamaan omaan työhönsä,  noudattaa hölmöjä pilkuntarkkoja sääntöjä kun isommat linjat on täysin päin peetä.  Tanssia siis jonkun ”isoveljen ” pillin tahtiin.

Se oli oman pillin kaivamista taskusta ja alkaa luritella omia säveliä. Se oli , jos nyt ei keskarin nostamista tälle meidän yhteiskunnalle ja työelämälle , niin jonkinlainen napakka tukistus kuitenkin.

 Minulla on oma tahto, omat tarpeet ja omat aivot. En halua osallistua tähän marssiin, jonka jokaisen askeleen on ennaltamäärännyt sellainen taho, joka on unohtanut kysyä minun mielipidettä.

Oli tehtävä päätös. Joko jäädä pelleilemään tähän sirkukseen tai äänestää jaloillaan. 
Minä valitsin jälkimmäisen, kun oli vielä jotain jäljellä itsekunnnioituksesta ja järjestä. Mikään ei muutu niin kauan kun ihmiset suostuu ulkoistamaan oman kykynsä ajatella ja toimia.

Ei yhtään mikään. Aina voi valita.