1. Onko juhla jo niin arkea, että herkut niiden kruununa on menettänyt merkityksensä? 

Joka jumalan kerta, kun aloitan ruokaremontin huomaan saman. Herkut on niin arkipäivää, ettei sitä oikeasti edes tajua kuinka paljon niitä tulee syötyä. Elämme jatkuvassa yltäkylläisyydessä.
Lisäksi aina on jotkut juhlat. Äitienpäivä, isänpäivä,  vappu, runeberginpäivä, oma tai lasten syntymäpäivä. Sukulaislasten synttärit, lasten kavereiden synttärit, paljubileet. Viikonloppu.  JOULU. 🥴
Siis herranenaika. 
Millon on se tavallinen viikko tai kuukausi kun ei tartte ostaa sitä karkkipussia tai leipoa kakkua. Milloin?! 
Mun mielestä juhlaan kuuluu herkut ja se kakku vähintään, mutta nyt täytyy ihan oikeasti sanoa että ei tee edes tiukkaa kieltäytyä. Niin paljon olen niitä nyt saanut , että ei vaan kertakaikkiaan tee edes mieli.
Sitä jotenkin tottumuksesta ja ympäristön paineesta , kulttuurin vuoksi, perinteiden ym. lähtee tähän herkkujen mättämiseen. 
Kaipaan ihan tavallista arkea. Herkutella kun siltä tuntuu, en silloin kun joku on päättänyt niin ja kalenterissa se lukee. 
Meilläkin on tässä kuussa ollut lapsen synttärit, vappu, mulla oli paljubileet,  huomenna on lapsen kaverin synttärit ja ylihuomenna äitienpäivä. Lisäksi nyt on viikonloppu ja lapset tietää että silloin saa syödä herkkuja. Eli. Tästä tullaan aikalailla siihen lopputulokseen että niitä ihan tavallisia arkipäiviä ei hirveästi ole viimeaikoina ollut. Koulussa oli lisäksi vappujuhla kioskineen ja karkkeineen.Eikä tämä kuukausi suinkaan ole mitenkään poikkeus. 

Tykkään paljon verrata meitä nykyajan ihmisiä siihen entisaikojen ihmiseen, joka ei tiennyt tämänkaltaisesta yltäkylläisyydestä hölkäsen pöläystä. Kun sokeria ei vielä ollut. Leivonnaisia, karkkeja, pikaruokaloita.  
Ihminen tottuu, niin hyvään kuin pahaan kohtuullisen nopeasti. Kun ympärillä on kokoajan herkkuja ja juhlia, niin sitä alkaa pitää ihan normaalina. Ei osaa edes kyseenalaistaa. Ennenkuin muuttaa tottumuksiaan. 
Tämä yllättää mut ihan joka kerta, muutosta tehdessä. Silmät avautuu. Käsittää tän kaiken älyttömyyden. 
Aina kuulee puhuttavan, että ei pala kakkua sillointällöin kenellekään pahaa tee. Ja näin toki on- ainoa että se harvemmin meillä nykyihmisillä jää siihen palaan ”sillointällöin ”. 
Mä olen ihan samanlainen ,oikein malliesimerkki.  Unohdan kaikki nämä oivallukseni kun se herkuttelu ottaa vallan ja jää päälle. Kyse ei ole tyhmyydestä tai selkärangattomuudesta. Ihminen toimii sillätavoin. Unohtaa. Syö pullaa koska se nyt on vaan niin helkkarin hyvää. Tottuu. On stressiä ja kiirettä. 
Sitten jossain kohtaa huomaa (jos huomaa) et hitto miten voin huonosti.  On viis sairautta puhjennut , väsyttää ja v***taa. 
Muutos tehdään vasta, kun olo on tarpeeksi huono. 
Mun muutoksen hetki alkoi siis kolme päivää sitten. Jälleen kerran. Opettelen yhä sitä ,että tapa olisi pysyvä eikä aina tarvitsisi palata lähtöpisteeseen. Mutta hei, pääasia että yrittää aina uudestaan. Ei niitä elämäntapoja hetkessä muuteta.